Tunnen syyllisyttä tunteistani sinua kohtaan.. SUURTA syyllisyyttä. Kaipaan, ikävöin ja rakastan.. mietin, unelmoin ja haaveilen. Suurimpia ajatuksiani on, että JOS joskus vielä. Vaikka tiedän, että se on pelkkää unelmaa. Tähän soppaan kuuluu liian monta ihmistä, liian monta tarinaa. Meistä olisi voinut tulla maailman onnellisin pari, jos olisimme tavanneet aiemmin.. Silti mikään ei koskaan poista sinun paikkaasi minun sydämestäni, elämästäni, ajatuksistani.. Rakastan sinua ikuisesti - "rukkaani" <3

Kaikki sai alkunsa ihan vahingossa ja huomaamatta. "Me"(olkoon nyt vaikka Manna & Juha) ja "te" (vaikka Kata & Temppa) olimme ystäviä. Hyviä ystäviä. Ja se oli syy siihen miksi yritin viimeiseen saakka estää kaiken tapahtuneen. Sanoin sinullekkin monesti, etten milloinkaan halua menettää teitä ja teidän ystävyyttä, sillä tiesin/aavistin, ettei sinusta kuitenkaan olisi siihen. Olisin halunnut pitää sinut edes ystävänä - rakastaa hiljaa syvällä sydämessä kituen. Nyt olen menettänyt senkin. Oliko se sen arvoista ? ei.. nyt sydämeni hajoaa palasiksi näkemättä, puhumatta, tuntematta. Tuntuu, etten pysty selviämään tästä hengissä vaikka aikaa on kulunut jo neljä vuotta. En unohda, en voi.

Meillä kummallakaan ei ole ollut suhteissamme helppoa ennen tapahtumia eikä varmasti sen jälkeenkään. Minä olen ollut naimisissa jo kymmenen vuotta, väkivaltaisen miehen kanssa, jota toki rakastan. Sinä olet ollut vaimosi kanssa oman aikasi, eikä sinulla ole ollut yhtään sen helpompaa - yhtä väkivaltainen hänkin. Monissa riidoissa sinä toimit meillä välikätenä. Niin kauan oli hyvä, kun ei alkoholi kuulunut asiaan, silloin nyrkki viuhui, ja sinä toimit pelastavana sankarina. Siitähän se "meidän juttukin" alkunsa sai.

Oli meidän ja teidän yhteinen baari-ilta. Kaikilla oli hauskaa ja hyvö fiilis. Muistan sen vieläkin kuin eilisen päivän. Niin.. kaikki meni helvetin hyvin siihen saakka kun, Kata sai mielettömät kilarit jostain. Meille ei koskaan selvinnyt että mistä ne tuli, mutta sai kuitenkin, ja lähti taksilla kotiin, kamalan metelin saattelema. Me istuttiin sitten kolmisin ilta loppuun saakka, ja pidettiin hauskaa. Valomerkin jälkeen istahdettiin myös taksiin, ja lähdettiin kotimatkalle. Juha istui taksissa etupenkille ja me kaksi takapenkille - miksi, sitä en tiedä. Joka tapauksessa, jossain vaiheessa taksimatkaa huomasin sinun tarttuvan käteeni, puristavan, silittävän. Katsoin sinua. Koko matkan pidimme käsistämme kiinni pimeässä taksissa. Siitä tämä stoori sai alkunsa.

Seuraavalla viikolla minun oli pakko viimein laittaa sulle tekstiviesti, että muistatko edes mitään tapahtuneesta. Ja miksi. Muistithan sinä. Sinä rakastit.

Niin minäkin luulin. *kyyneleet*